We're here! Tj-laskuri väheni vähenemistään, ja nyt sitä viimein ollaan täällä! Omituista kyllä, että ei se mitenkään erikoiselta tunnu. Pari viikkoa on mennyt nopeasti ja kun menee vain päivä kerrallaan ja virran mukana, ei ehdi miettiä miten kaukana kotoa sitä oikein onkaan. Silti, niin monet asiat on erilaisia ja kestää aikansa tottua kaikkeen uuteen. So far so good, sillä kaikki on mennyt hyvin ja ihmiset ovat ystävällisiä!
Matka tänne oli pitkä, uuvuttava, eikä mennyt ihan yhtä sujuvasti kuin oltiin suunniteltu. Lento lähti Helsingistä New Yorkiin kahden aikaan sunnuntai-iltapäivänä - tai ainakin piti lähteä, sillä kone joutui odottamaan matkalaukkuja jostain toisesta myöhästyneestä lennosta. Lento itsessään meni hyvin ja varsin nopeasti, reilussa kahdeksassa tunnissa ehti hyvin katsoa pari leffaa, ainakin yrittää saada nukuttua ja vain hehkuttaa tulevaa syksyä. Etukäteen olin pelännyt lentoa, mutta oikeasti lähtiessä lentomatka ei jännittänyt yhtään! Enemmän olin huolissani kaikista käytännön asioista, kuten passin tarkastuksista, päästäänkö lennoilla vierekkäin ja tietenkin onko matkalaukku liian painava. Kaksi jälkimmäistä sujui ongelmitta, sillä laukkukin painoi 22,2 kg, mutta New Yorkiin päästessä jumituttiin passijonoon. Lento oli vähän myöhässä, ja kaikki ryntäsivät jonoon yhtä aikaa. Oltiin hetki väärässä jonossa, ja siinä ajassa tuntui että kaikki muut meidän lennolta olivat jo ehtineet jonoon meidän edelle. Meillä oli kolme tuntia vaihtoaikaa, minkä olin ajatellut juuri ja juuri riittävän, mutta boarding passin mukaan matkustajia alettaisiin ottaa jatkolennolle sisään jo hyvissä ajoin, mikä lyhensi meidän aikaa. Oli melkoisen hermostuttavaa jonossa vilkuilla kelloa jonon madellessa eteenpäin, sillä jonoa oli purkamassa vain kaksi virkailijaa! Älytöntö tuollaisella väkimäärällä. Onneksi virkailijoita tuli muutama lisää, ja mekin päästiin etenemään jonosta. Sitten äkkiä laukut hihnalta tai oikeastaan hihnan vierestä, sillä jonottaessa kesti niin kauan että kaikkien laukut oli nostettu hihnalta alas toisen lennon laukkujen tieltä , tullitarkastuksen läpi, laukut eteenpäin ja kohti turvatarkastusta. Siinäkään jono ei ollut pitkä, mutta jotkut tampiot olivat jättäneet käsimatkatavaroihinsa kaikki nesteet ja läppärit, minkä takia koko jono seisoi. Siinä vaiheessa kello oli kuusi ja borading alkoi 18.15, eikä meillä ollut hajuakaan missä meidän portti on. Tasan vartin yli päästiin läpi turvatarkastuksesta, ja juostiin kirjaimellisesti koko terminaalin läpi sen toiseen päähän, missä meidän portti sijaitsi - eikä boarding ollut tietenkään alkanut :D
Charlotteen menevä kone lähti nimittäin sekin myöhässä, mutta lento meni onneksi nopeasti, sillä nukuin koko matkan. Pilkin vielä kun kone oli jo laskeutunut ja etsi porttiaan, sillä alkuperäisellä portilla olikin toinen lentokone. Meinasi pikkuisen turhauttaa, sillä kone oli kyllä ottanut aikaa kiinni ja oli ajoissa, mutta sitten jouduttiin vain odottelemaan ja odottelemaan. Yritin vain pysyä rauhallisena, kun meidät viimein päästettiin koneesta ulos ja jatkolennon boardingiin oli enää 10 minuuttia. Onneksi maan sisäisellä lennolla ei tarvinnut ottaa laukkuja tai käydä läpi mitään tarkastuksia, joten taas vaan juostiin ihan terminaalin toiseen päähän - vain huomataksemme, että sekin kone lähtisi myöhässä! Tuossa vaiheessa se oli kyllä vain suuri helpotus, koska tiedettiin, ettei enää voida myöhästyä miltään lennolta ja päästään perille asti. Lento Charlottesta Greensboroon kesti vain vajaan tunnin, ja senkin nukuin; tuossa vaiheessa matkaa oli kuitenkin takana melkein 20 tuntia. Greensboron kentällä otettiin vain laukut jotka onneksi saapui perille ja mentiin taksilla lentokenttähotelliin, mistä oltiin varattu huone. Siellä vihdoin ehdin avata puhelimen ja viestittää kaikille että perillä ollaan; kello oli täällä noin yksi yöllä eli Suomessa jo aamu!
Hotelli oli kiva ja sängyt ihanan leveät, aamupalakin hyvin amerikkalainen eli makea. Samassa paikassa majoittui myös muita vaihtareita, mutta toisin kuin meille oli ilmoitettu, ei saatukaan kyytiä yliopiston puolelta, joten otettiin kimppataksi. Lämpö oli kuin toisesta maailmasta, ja edelleen 30 astetta tuntuu huumaavalta verrattuna Suomen neljääntoista asteeseen. Ensimmäisenä päivänä saatiin kansiot täynnä infoa ja lappusia, omat huoneemme sekä Spartan id-kortit, joita käytetään vähän kaikkeen. Tutustuttiin muutamaan australialaiseen ja eteläafrikkalaiseen tyttöön, joiden kanssa kierreltiin vähän yliopistolla ja käytiin Starbucksilla eka kerta! . Illemmalla oli pizzailta, ja amerikkalainen pizza oli kyllä positiivinen yllätys! Vaikka kaikki vaihtarit vaikuttavat mukavilta, ensimmäisenä iltana halusin vain nukkumaan, ja vetäydyinkin huoneeseeni melko aikaisin. Oli ihanaa saada olla hetki yksin, epäsosiaalisena, peiton alla kippurassa. Täällä on nimittäin ulkona paahtavan kuuma, mutta sisällä ilmastointi pauhaa täysillä. Ensimmäisen yön nukuinkin huppari päällä ja pitkät housut jalassa, ja vaikka olin väsynyt, heräilin tunnin välein ja kuuden jälkeen en enää saanut unta. Sama homma meinaa vaivata vieläkin, sillä aamuisin herään seitsemän aikaan ja sen jälkeen pyörin levottomana sängyssä herätykseen asti. Ei ollenkaan mun tapaista!
Tiistaina alkoi sitten varsinainen orientaatioviikko, johon kuului infosessioita toisensa perään, koulun ruokalan penkkien kuluttamista ja paikasta toiseen vaeltamista kuumuudessa. Kampus on täällä niin erilainen; kuin oma pieni kylänsä. Ja meitsi tykkää! Punatiiiliset rakennukset ovat niin nättejä, joka paikassa on vihreä nurmea ja muutenkin alue on todella siisti. Orientaatioviikon missiona oli myös tutustua mahdollisimman moneen uuteen ihmiseen, ja uusia Facebook-kavereita onkin tullut ympäri maailmaa. Eräänä iltana lyöttäydyttiin parin espanjalaisen pojan sekä yhden ranskalaisen ja saksalaisen tytön seuraan, ja pidettiin yhdessä Espanja-ilta, missä pojat kokkasivat meille espanjalaista ruokaa sekä tietenkin sangriaa. Myös paikallien yökerho Limelight, kampuksen lähellä sijaitseva pubi Jake's sekä parit flat-partyt on tullut katsastettua, ja niissä vakiona taitaa olla vuorotellen huutaa Keep it down guys! Jenkeissähän täysi-ikäisyyden raja on jopa 21, joten alaikäisiä on täällä vaihtareissakin aika paljon. Onneksi ei itse tarvitse stressata mistään lakien rikkomisesta, vaan saa mennä ja tulla niin kuin haluaa, huomattavasti helpompaa! Voi huoletta käydä lähikaupassa josta ei saa mitään tuoretta ruokaa... ostamassa edullisen viinipullon itselleen, vaikka myönnettävä on, että maistoin jo oluttakin!
Iltatapahtumien lisäksi ollaan koluttu läpi Greensboron kaksi ostoskeskusta, joihin on kyllä palattava uudestaan. Huomasin esimerkiksi tarvitsevani uusia urheiluvaatteita, sillä upouusi Wellness Center houkuttelee kokeilemaan uusia lajeja. Nyt ollaan testattu zumba! Viime viikonloppuna käytiin katselemassa Greensboron keskustaa, joka oli kyllä surkuhupaisan pieni. Tiesin ettei Greensboro iso paikka ole, mutta kaikki kaupat ja kahvilat vaikuttivat olevan yhden kadun varrella... Toki ostoskeskukset on sitten erikseen, mutta keskusta tuli katsastettua hämmentävästi noin tunnissa!
Tällä viikolla alkoivat sitten kurssit. Ihan kamalan vaativilta omani eivät vaikuta, ja olen tyytyväinen lukujärjestykseeni tai oikeastaan siihen, että se on melko löysä. Tosin niin on kyllä suurimmalla osalla muistakin vaihtareista - luulin päässseeni helpolla kun perjantait on vapaat, mutta joillakin oli myös maanantait! Kurssieni aiheet ovatkin sitten suoraan sanottua melko tylsiä ja toivon että olisin valinnut jotain mielenkiintoisempaa. Edelleen olen sitä mieltä että niiden kuvaukset ovat kiinnostavia, mutta toteutus sitten vähän eri. No, näillä mennään ja jos totta puhutaan, niin ei tänne oikeastaan opiskelemaan ole tultu. Enemmänkin tulin hakemaan uusia kokemuksia, ja näin reilun viikon jälkeen voin todeta, että seuraavista kuukausista tulee varmasti ikimuistoisia. Jo nyt on jo ehtinyt tapahtua niin paljon kaikenlaista, ennen kaikkea tietenkin mielessä on uudet tuttavuudet. Välillä meinaan jo ahdistua joulukuusta ja lähdön hetkistä, ja tekisi mieli jäädä tänne koko vuodeksi. Koti-ikävä ei ole vaivannut oikestaan ollenkaan, mistä olen ihan tyytyväinen. Ei tämä oma huone kodilta tunnu, mutta juurikin kaikki ihanat tyypit tekevät tästä paikasta niin kodikkaan. Tähän mennessä paras hetki on ollut se, kun tanskalaisen Fredin syntymäpäiväjuhlien ja tapahtumarikkaan klubi-illan jälkeen haettiin viltit ja peitot ja mentiin asuntolan sisäpihan nurmikolle makaamaan, katselemaan tähtiä ja kuuntelemaan surullisia biisejä. Mukaan liittyi lisää porukkaa sitä mukaa kun he tulivat baarista kotiin, ja aamuyön tunnit kuluivat liian nopeasti nauraessa ja toisaalta vain ollessa hiljaa ja kuunnellessa musiikkia.
Ei täältä ole kyllä kiire pois, ei ollenkaan.
Iltatapahtumien lisäksi ollaan koluttu läpi Greensboron kaksi ostoskeskusta, joihin on kyllä palattava uudestaan. Huomasin esimerkiksi tarvitsevani uusia urheiluvaatteita, sillä upouusi Wellness Center houkuttelee kokeilemaan uusia lajeja. Nyt ollaan testattu zumba! Viime viikonloppuna käytiin katselemassa Greensboron keskustaa, joka oli kyllä surkuhupaisan pieni. Tiesin ettei Greensboro iso paikka ole, mutta kaikki kaupat ja kahvilat vaikuttivat olevan yhden kadun varrella... Toki ostoskeskukset on sitten erikseen, mutta keskusta tuli katsastettua hämmentävästi noin tunnissa!
Tällä viikolla alkoivat sitten kurssit. Ihan kamalan vaativilta omani eivät vaikuta, ja olen tyytyväinen lukujärjestykseeni tai oikeastaan siihen, että se on melko löysä. Tosin niin on kyllä suurimmalla osalla muistakin vaihtareista - luulin päässseeni helpolla kun perjantait on vapaat, mutta joillakin oli myös maanantait! Kurssieni aiheet ovatkin sitten suoraan sanottua melko tylsiä ja toivon että olisin valinnut jotain mielenkiintoisempaa. Edelleen olen sitä mieltä että niiden kuvaukset ovat kiinnostavia, mutta toteutus sitten vähän eri. No, näillä mennään ja jos totta puhutaan, niin ei tänne oikeastaan opiskelemaan ole tultu. Enemmänkin tulin hakemaan uusia kokemuksia, ja näin reilun viikon jälkeen voin todeta, että seuraavista kuukausista tulee varmasti ikimuistoisia. Jo nyt on jo ehtinyt tapahtua niin paljon kaikenlaista, ennen kaikkea tietenkin mielessä on uudet tuttavuudet. Välillä meinaan jo ahdistua joulukuusta ja lähdön hetkistä, ja tekisi mieli jäädä tänne koko vuodeksi. Koti-ikävä ei ole vaivannut oikestaan ollenkaan, mistä olen ihan tyytyväinen. Ei tämä oma huone kodilta tunnu, mutta juurikin kaikki ihanat tyypit tekevät tästä paikasta niin kodikkaan. Tähän mennessä paras hetki on ollut se, kun tanskalaisen Fredin syntymäpäiväjuhlien ja tapahtumarikkaan klubi-illan jälkeen haettiin viltit ja peitot ja mentiin asuntolan sisäpihan nurmikolle makaamaan, katselemaan tähtiä ja kuuntelemaan surullisia biisejä. Mukaan liittyi lisää porukkaa sitä mukaa kun he tulivat baarista kotiin, ja aamuyön tunnit kuluivat liian nopeasti nauraessa ja toisaalta vain ollessa hiljaa ja kuunnellessa musiikkia.
Ei täältä ole kyllä kiire pois, ei ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti