Tiedän jossain onnistuin, kun sinuun takerruin

Viikonloppu ah, että meikä tykkää näistä neljän päivän arkiviikoista! Tuntuu heti paljon paremmalta kun keskiviikko ei olekaan keskimmäinen päivä. Jos ihan totta puhutaan, en kyllä olisikaan jaksanut enempää enää tällä viikolla. Uupumus ja väsymys on ottanut vallan ihan totaalisesti näin loman jälkeen, ja kahdeksan aamujen ansiosta päivät yliopistolla on mennyt koomanomaisissa tunnelmissa, pää pilkkien luennoilla. Tähänkin rytmiin varmasti tottuu, ihan niin kuin silmäpusseihin ja mustiin silmänalusiinkin.

Maanantain ja tiistain työvuorot teki tästä viikosta vähän erikoisemman. Myös tänään oli jotain poikkeavaa, kun kuvailin taas meidän ainejärjestön hallitusta. Nyt pitäisi paria poikkeusta lukuunottamatta olla naamastoon kuvat valmiina! Tuntee itsensä aika hyödylliseksi kun pyydetään tällaiseen tehtävään :)

Toisaalta oon kokenut myös suuria turhautumisen tunteita. Okei, aurinko ja sininen taivas on kivoja, mutta pakkanen voisi pikkuhiljaa painua sinne mistä on tullutkin.. Tai sitten joku voisi kustantaa mulle ulkomaanmatkan, jonnekin lämpimään kiitos. Useampikin kaveri on nyt keväällä lähdössä reissuun, ja hampaita yhteen purren oon iloinen heidän puolestaan. Postikortteja odotellessa, pitäkää oikein kivaa ja ruskettukaa tämän kalkkilaivan kapteeninkin puolesta! Tällaiset jutut saa sen omankin mielikuvituksen vaeltamaan: jos resurssit vaan riittäisivät, minä olisin jo puolimatkassa ihan sama minne. Pari viikkoa sitten otettiin kauppareissulla Eelin kanssa mukaan ilmaisia lomamatkaesitteitä. Sitten joskus. Näiden ja monen muun asian kasautuminen aiheutti keskiviikkoillan avautumisen: lukuisia kirosanoja ja mahtui sinne väliin muutama turhautunut ähkäisy. Aina ei vaan jaksa olla hyvällä tuulella, vastapainoa sille pitkään jatkuneelle onnellisuuden tunteelle, joka onneksi teki comebackin. Kai kaikista löytyy ne kaksi puolta? Ehkä sitten omalla kohdalla ne jakaantuu siihen hehkuttavaan, iloiseen Meeriin ja toisaalta tyttöön, joka turhautuneena raapii käsivarren ihon verille ja valvoo myöhään tietäen, että aamulla se kostautuu. Viimeisten kuukausien aikana on alkanut selvitä, miten pieni ja heikko ihminen oikeasti. Missä nämä tuntemukset on aikaisemmin olleet? Ehkä sen oikean ihmisen löytäminen antaa uskallusta näyttää ne, kiitos siitä. Eikä väsymyskään ole ylivoimainen: päikkärit on päivän pelastus ja hei, tänään tosiaan alkoi se viikonloppu! Sleep sleep sleep ja leffailta olisi vallan kiva!

  Pimeän tultua mä puristan sun kättäs

Oothan tässä vielä huomenna

Sä sanot loppuun lauseet jotka aloitan

Ja keräät talteen palaset kun hajoan

Niin oothan tässä vielä huomenna

Johanna Kurkela: Oothan tässä vielä huomenna